Luonnon draamaa pihalla

Asumme vanhalla puutaloalueella pari kilometriä kaupungin keskustasta. Pihallamme vierailee naapurin kissojen ja lisäksi niitä tavallisia kaupunkieläimiä, ainakin oravia, siilejä ja rusakoita.

Vierailulla käyneestä metsäkauriistakin on vuoden sisälle kahdet jälkihavainnot talvelta ja kesältä. Lintuja ympäristössä on runsaasti asuinalueemme suurten pihapuiden ja talviruokinnan johdosta. 

Jäniksiä tosin tänä vuonna on ollut yllättävän vähän. Parin sadan metrin päässä on ollut vuoden mittaan useampia näköhavaintoja ilveksestä, kyllä. Meillä itsellämme ei ole ilves- eikä fasaanihavaintoja ollut aiemmin, sillä faanejakin on nähty tälle kesälle puolen kilometrin päässä. Fasaanit ovat meillä pohjoisessa vielä verraten harvinaisia, eivätkä ne selviydy talvesta täällä ilman talviruokintaa. 

Eräänä aamuna viime viikolla huomasin höyheniä pihamme nurkassa nurmikolla. Höyhenjälkiä seuraten löysin viimein läjän siipisulkia. Kahden naapurin varastot ovat siinä aitojen takana verraten lähellä ja omammekin. Ei siis mikään suojaisa takaperukka.

Siipisulat on todettu kuuluneen fasaanille. Pihallamme on siis oleillut fasaani! Harmi, ettemme ole sitä nähneet. Mutta tämä yksilö on kohdannut vahvemapnsa. Ensin epäilimme tekijäksi kissaa, mutta siipisulkia on revitty niin isoina tuppoina, joten kotikissalla tuskin on sellaisia voimia. Epäilyksemme kohdistuu ilvekseen! Apua, city-ilves pihallamme!

Olisikohan riistakameralle töitä pihassamme, olisi mukava nähdä öistä liikehdintää pihassamme? Tuollaista draamaa en välttämättä, mutta havaintoja pihamme öisestä elämästä.

Runollinen, ihana voipallo

Kullero (Trollius europaeus) on kuulunut lapsesta pitäen ehdottomiin lempikukkiini. Silloin lähinnä ihailin kulleroita luonnossa. Kotimme lähellä junaradan varrella kesäkuun alkupuolella kasvoi kulleroita mereksi asti. Äitini kanssa poimimme niitä maljakkoon.

Keskustelin kerran ruotsalaisen ystäväni kanssa lempikasveistamme, hän kutsui kulleroa nimellä smörboll,  voipallo. Meni hetki jos toinenkin ennenkuin ymmärsin, mistä puhuttiin. Mutta miten kuvaava tuo nimi kasville on! 

Tutkiskelin lisää kulleron nimiä eri kielissä. Englanninkielinen nimi on myös sen muotoa kuvaava, globeflower, maapallokukka. Norjassa kullero on pallokukka, ballblom.

Saksassa kulleroa kutsutaan nimellä trollblume, vapaasti käännettynä peikkokukka. Samoin ranskassa sitä kutsutaan trolle-nimellä, trolle viittaa peikkoon. En osaa sanoa viittaako nimi kasvin tieteelliseen kielisen nimeen trollius, vai onko takana jokin myytillinen tarina?

Vironkielinen kullerkupp on myös kauniin kuvaava nimi kauniille kullerolle. Onhan kullero- nimi suomeksikin hauska. Jos oikein leikitellään senhän on 

kullankeltainen pallero!

Kullero esiintyy myös suomalaisessa runoudessa ainakin Aaro Hellaakosken runossa kokoelmassa 'Jääpeili' (1928)

Keväinen junamatka

Trolliusten vasarat

silmiäni takovat

hoi, mies herää!

Kevät tekee terää.

Juna juoksee jyskyttäin

halki kenttäin vihreäin

rentukoita, kulleroita

kevään keltavasaroita.

Valkoisessa harsossaan

tuomet tanssii syliin

pian, pian joudutaan

kukkivihin kyliin.

Aaro Hellaakoski            

Ihanaa ja kullankeltaista toukokuun viimeistä päivää!

Oodi mummulle -inspiraatiolleni

Kiinnostukseni puutarhanhoitoon olen saanut verenperintönä. Siitä suuri kiitos rakkaalle edesmenneelle mummulleni, äitini äidille. Totuus vahvistui jonkun aikaa sitten selatessani vanhoja mummuni valokuvia.

Hän on mummu, - ei mummi, mummo eikä eteenkään isoäiti, sanoina niin vieraita. Hän oli vanhan kansan ihminen, jonka vieressä lapsenlapset kävivät ruokailun jälkeen niiaamalla kiittämässä ruuasta. Mutta pihalle hän kiikutti pihaleikkien keskelle meille lapsille näkkileivät, joitten päällä oli reilusti voita, liikaa ainakin äidin mielestä. Se piti syödä siten, ettei äiti näe. Mummun ja meidän lapsien salaisuus. 

Vaikka mummu ja ukki (kuvassa) elivät lehmien hoidolla ja maanviljelyllä, oli mummulla silmää ympäristön kauneudelle. Mummu piti huolen että traktorilla ei ajeta 'kartanolla', eli tilan rakennusten keskelle, jonne jäi siisti nurmikkoalue. Siinä oli lastenlasten turvallinen leikkiä.

'Kartanoa' hallitsi kaivon ja pääoven välissä oleva ns. jorkinapenkki. Jorkina, joriini ja daalia, rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Mummo talvetti joriinijuurakot vuosittain viileässä vintin portailla ja tietyyn aikaan keväästä ne tuotiin pirttiin kasvamaan melassisankossa. Sitten odotettiin lähtevätkö juurkot kasvuun. Se odottamisen jännitys jäi pienenkin lapsen mieleen. Voi sitä helpotusta, kun ensimmäinen verso nousi. Yöpakkasten mentyä ne siirrettiin ulos kukkapenkkiin. Sekin oli tapaus!

Toinen jorkinoista oli suuri, tummanpunakukkainen ja hieman myöhempi. Toisessa tulipunaiset, hieman pienemmät kukat ja kukkia oli enemmän. 

Jorkinapenkin edessä on otettu lukuisat kuvat lapsista, meistä lapsenlapsista sekä kunniavieraista. 

Löysin albumista kuvan mummuni verenpisarasta (yllä). Muistui mieleeni, että saviruukkuhan oli lypsyjakkaran päällä. Korkeutta kokonaisuudella 80 cm. 

Tuohon aikaan -60-70-luvulla kuvien otto oli harvinaisempaa. Niitä otettiin harkiten, kuvien teettäminen oli kallista. Kuitenkin mummu on halunnut ikuistaa verenpisaransa jälkipolville.

Yhtenä vuonna mummulla oli iso palleroverenpisara. Ukki neuvoi puristamaan niiden avaamattomia nuppuja kevyesti. Näin sai niistä kuulumaan hauskan poksahduksen. Mummu 'nuhteli' ukkia kun meni lapsille moisen neuvomaan. Muttei me juurikaan sen enempää nuppuja uskallettu poksutella.

Oli mummulla tomaattihuonekin. Se oli mummun valtakuntaa. Kasvihuoneeseen sain isompana jopa luvan mennä varkaita poimimaan. Ihmeellinen paikka pienen mielestä. Siellä tuoksui hyvälle. Sen muovilla oli oma äänensä tuulessa.

Pirtin kuistilla mummolla kasvoi huonepalsamit ja pelargoniat (vähän niinkuin minulla nyt). Navetan ja pirtin seinustoilla oli isot kukkapenkit. Juhannusruusu, pinkki villiruusu ja kurtturuusu kasvoivat talon vierellä. Lisäksi oli viinimarjaa, karviaista ja puutarhavattua. Mummon silmäterät olivat suuri tuomi ja siemenestä kasvattamansa vaahtera, lempipuitani molemmat.  

Mummo haaveili myös omenapuista. Usein hän sanoi, että kun olen aikuinen, niin tulee kestäviä lajikkeita, joita voi istuttaa tänne pohjoiseenkin. Niin tapahtuikin. Siellä kasvaa nyt kuusi omenapuuta!  

Isäni on kuvassa etsimässä mummun kasvimaan naurispenkistä raaputettavia suuria nauriita. Mummulla oli tapana halkaista suurikokoinen nauris. Sen puolikkaasta hän alkoi raaputtaa puukolla peukalona vasten naurismössöä. Ja me lapsenlapset istuimme ympärillä ja mummo antoi vuorollaan kullekin suullisen ihanan herkullista ja raikasta pehmeää raaputettua naurista. Koverretuista nauriinpuolikkaista saimme leikkeihin hienot kupit. 

Meillä lapsenlapsilla oli tietenkin myös omat velvollisuutemme. Oli ruohottava mm. porkkanapenkkiä kasvimaalla. Haettiin mummulle raparperiä tai ruohosipulia, persiljaa ruokiin. Isompana sain hakea tomaattia kasvihuoneesta. Perunannostossa olimme apuna siinä missä aikuisetkin. Marja-aikaan olimme poimimassa mansikat ja viinimarjat pensaista.  

Vietettyäni lapsuuteni kesät mummulassa tuollaisessa ympäristössä, se ei voi olla jättämättä jälkiään. Kiinnostus kasveja kohtaan on aina ollut suuri. En sitä ehkä silloin 10 vuotiaana porkkakapenkkiä kitkiessäni vielä käsittänyt. 

Enää en voi mummua  siitä kiittää ...

Verenpisara poksuteltavissa

Mummollani oli aikoinaan tällainen verenpisara. Hän oli siitä hyvin tarkka, lapset eivät saaneet koskea siihen... palleroverenpisara...

... ukki oli aina kovin leikkisä kun töiltään ehti, hän neuvoi meille kuinka saadaan mukava poksahdus, kun puristetaan pallomaista suurta avautumaisillaan olevaa nupua ...

... mummo koetti varjella sitä meiltä lapsilta, koska me saatettiin ukin neuvomana käydä salaa poksuttelemassa nuppuja, POKS POKS...!

Nyt ei vain raski poksutella. Enkä ole edes omalle tyttärelleni tuota neuvonut.

Lasten suusta

Olin tänään pihasuunnittelijan ominaisuudessa erään asiakasperheen pihassa. Mittailtiin tonttia ja keskusteltiin heidän toiveistaan pihasuunnitelmaa varten. Naapuruston lapset olivat kuulleet pihasuunnittelijan tulosta. Pian tultuani pihalle he olivat pyytäneet asiakasperheen äitiä välittämään minulle tärkeän kysymyksen: Mistä ohjelmasta olen? Pihaohjelma Edenistä vai Huvila & Huussista? Vastaukseni oli valitettavasti, en kummastakaan.

Tarinoita mansikkamaalta

Sattuipa kesällä taannoin mansikkamaalla. Saivat mansikat uuden osoitteen supikoiran vatsaan, ennenkuin itse ehdimme satoon koskea. Hankin kasvimaalle puutarhamyymälästä muovisen käärmeen. Toive oli, että se säikyttäisi mokoman nelijalkaisen matkoihinsa ja jättäisi mansikkamme rauhaan.


Pari päivää piti käärme meidän puoliamme. Sitten se hävisi ja oli kateissa useamman päivän. Viimein se löytyi läheisestä pajukosta poskeen purtuna. Supikoira varmaan otti itseensä, kun huomasi meidän huijaavan sitä Suomen luontoon kuulumattomalla kalkkarokäärmeellä. Kostoksi se piilotti huijausvälineen ja puri palan käärmeen poskesta.

Ei säikkynyt supikoira käärmettä. Otettiin 'kovemmat' otteet käyttöön. Ei ollut loukkua vaan viritettiin katiskan sisään syötti ja katiska mansikkamaalle. Vanhemmillani oli siihen aikaan pieni kääpiösnautseri. Huutelipa äitini pian katiskan virityksen jälkeen koiraa pois mansikkamaalta, jossa tämä mielellään haisteli supikoiran jälkiä. Oli ihmetys suuri, kun koira kutsusta huolimatta ei tullut sieltä pois, seisoi vain. Tovin kuluttua selvisi miksi seisoi paikoillaan. Se oli ahtanut itsensä katiskan nielusta kalasyötin houkuttamana, muttei päässyt pois. Jos joku osaa olla nolo, niin se rassukka sitä oli.

Eipä koira jatkossa piitannut enää katiskasta. Lienekö supikoira nauranut pusikossa viikseensä tapahtumille ja fiksuna otuksena väisteli katiskaa. Annettiin periksi ja viritettiin verkot mansikoiden päälle.